Markus Leikola: Uuden maailman katu
939 sivua, romaani, WSOY
Markus Leikolan loppuvuoden uutuuksiin kuuluva tiiliskiviromaani ’Uuden maailman katu’ on ihan oikeasti häkellyttävä kirja. Se on sitä tietysti jo laajuudeltaan (noin tuhat sivua), käsittelemänsä ajanjakson mittavuudelta (miltei koko 20. vuosisata) ja miksei vaikeasti määriteltävältä tyylilajiltaankin (fiktiivinen dokumentääriromaani). Myönnän, että olen vähän tohkeissani. Tällaista narraatiota en ole mielestäni lukenut – ja mikäli olen, niin sitten englanniksi.
En lähde näillä vaatimattoman blogini riveillä referoimaan romaanin henkilögalleriaa sen enempää kuin kirjailijan taitavasti ohjailemaa juontakaan. Riittänee, että kerron useiden maailmanhistoriaan vaikuttaneiden nimien seikkailevan hyvin elävällä tavalla tämän silti kaunokirjallisen teoksen sivuilla. Ei ole aivan helppo tehtävä määritellä (ja ehkä sinänsä aivan turha) sitä, mikä on teoksen varsinainen genre. Ja on monia (minä mukaanlukien), joiden mielestä tällaista romaania ei ole suomeksi julkaistu – ennen kuin nyt. Kirjailijan omien sanojen mukaan hän on halunnut päästä maailmanhistoriaan vaikuttaneiden suurmiesten pään sisälle, ja minusta hän on tässä onnistunut häikäisevän hienosti. Fiktion sujuvasanainen sekoittaminen oikeisiin tapahtumiin ja tästä syntyvä vakuuttava illuusio toimivat. Tämä, jos mikä, kysyy sepittämisen osaamista, taustamateriaalin hallintaa ja 1900-luvun historian hyvää tuntemusta.
Saavutus siis. Ehdottomasti. Leikola on kulttuurikodin kasvatti ja hieno esimerkki suomenkielisestä sivistyneistöstä sekä kielitaitoisesta intellektuellista myös laajan vaikuttamisensa osalta (näkyvä poliittinen toimittaja, dokumenttien tekijä, tiedotuskonsultti ja kulttuurin monitoimimies runoudesta näytelmäkirjallisuuteen). Ehkä hänessä on renessanssi-ihmistä sanan parhaassa merkityksessä. Huomattavaa on joka tapauksessa, että ’Uuden maailman katu’ ei ole suinkaan Leikolan esikoinen, vaan että hän on julkaissut aikaisemmin kaksi runokirjaa, novellikokoelman sekä vielä neljännen teoksen toisen tekijän kanssa. Hän on edelleen ahkera kolumnisti, siis arvostettu ammattikirjoittaja (ja vaikuttaja) kiireestä kantapäähän. Jos tuotteliasta lahjakkuutta löytyy useammassa disipliinissä, miksi siis jättäisi sen näyttämättä ja käyttämättä?
Itse ammattikirjoittajana, markkinointiviestinnän kulisseissa kolme vuosikymmentä ahertaneena senior copywriterina, tartuin Leikolan järkäleeseen varsin suurin odotuksin ja samanaikaisin epäilyksin. Halusin tutkia, kuinka taitava tyyliniekka kirjailija Markus Leikola on (tätä nimittäin mielestäni eivät suinkaan kaikki edes suitsutetut nykykirjailijamme ole, nimiä nyt mainitsematta). No, enpä jäänyt odotuksissani tyhjin käsin, vaan lukemattomissa kohdissa Leikolan tarinankerronta yllättää nimenomaan sanonnallisella briljanssilla. Minusta ’Uuden maailman kadun’ sepittäjälle on ehdottomasti kehittynyt oma lauserytminsä, käsialansa, puhuttelutapansa. Näitä satoja sivua kääntelee mielikseen, vielä edellisen sivun viimeisen kappaleen kekseliästä kielikuvaa tai hengästyttävän pitkää, silti onnistunutta lausetta maistellen.
Kirjan laajuudesta voidaan tietysti aina keskustella. Sekä ajanjakson mitta (vuosisata) että henkilögallerian laajuus (en ole edes laskenut kirjassa esiintyvien lukua) tarkoittavat toki sitä, ettei tässä ole pyritty ainakaan Hemingway’n jäävuoritekniikkaan. Leikolan romaani on täyttä tavaraa ja vakuuttaa lukijansa siitä, että taustatyötä on tehty vuosikausia. Lähdemateriaali (kuten myös avainhenkilöiden pitkä luettelo) onkin kenen tahansa löydettävissä Facebookin kautta netistä; mikä hieno ratkaisu!
Silti jään ainuttakaan romaania julkaisemattomana amatöörinä miettimään, olisiko tiivistämisestä voinut koitua tälle kunnianhimoiselle projektille hyötyä. Olisiko ollut mahdollista sanoa kaikki se, mikä nyt vie pitkälle yli 900 sivua, kenties noin viidellä sadalla sivulla – tuhdin romaanin mitta sekin? Olisiko kaikesta pois jätetystä syntynyt mystistä lisäuskottavuutta, jokaisen sydänverellä uhratun killed darlingin luomaa ’haamuvaikutusta’? En tiedä. Enkä lähde asialla spekuloimaan. Kysymyksen saa itse kukin esittää itselleen, siitä voi aina keskustella, mutta se ei ole olennainen. Olennaista on, että Katu on hienonhieno kirja.
Toki käyttöliittymänä tuhatsivuinen romaani on kuin yliopistollinen tenttikirja, tiiliskivi. Sitä ei voi lukea makuullaan normaalihauiksilla. Sohvalla tai laiskanlinnassakin lukeminen vaatii melkein tukensa. Paras paikka ergonomisesti on luultavasti pöydän ääressä lukeminen. Mietin, haluaako Leikola fiksuna miehenä ja klassikkona sanoa tällä valinnalla meille, tablettien sukupolvelle, jotakin. Joka tapauksessa ’Uuden maailman katu’ on Tapaus. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen hienosti kudottu, monimerkityksellinen romaani, jonka satojen sivujen tarinanjuoksutus ei kärsi hengenahdistuksesta mielestäni yhdessäkään luvussa. Koukkuja on piilotettu sinne tänne tuleville selittäjille.
Yhden asian uskallan luvata: ken tähän teokseen jaksaa tutustua tietää ainakin sen, mille stripille kannattaa mennä flaneeraamaan seuraavalla Varsovan visiitillä. Ja tietysti mieluiten vastavaloon astellen.