Kategoria: Yleinen Page 1 of 2

Vaellan Saunaseuraan myöhään lauantai-iltana, vierasluku jo kolmannella sadalla, vain muutama äijä jäljellä. Istun ihanan helmikuisen hetken savusaunassa aivan yksin. Tai paremminkin: yksin, mutta en ilman seuraa. Ajatus viipyy ajan armottomuudessa, elämän kulussa, luopumisen välttämättömyydestä. Ja eräässä, joka voisi istua minua vastapäätä.

Kirjailija Jörn Donner oli oikeasti saunan ja saunomisen ystävä. Olen ollut jonkun kerran Vaskiniemen löylyissä ikoni J:n seurassa. Nämä olivat aina elämyksiä, sillä – Olavi Paavolaisen rinnalla – tuskin olen ihaillut toista suomalaista kirjailijaa yhtä paljon kuin 1933-2020 keskuudessamme elänyttä saunan ystävää ja seuran jäsentä vuodesta 1968.

Saunalla on ollut tärkeä roolinsa Donnerin tuotannossa. Jo 1968 ilmestyneessä Maailmankirjassa, maapallon kiertävä reportteri istuu ajatuksissaan kaukaisessa hotellisaunassa. Huomaan itsekin kaukomailla ajattelevani ennen muuta reissu-Donneria, kun heitän löylyt Tokiossa, Chicagossa, Goalla tai Dubaissa. Myös Matka vieraaseen maahan (Sverigeboken, 1973) sisältää tulkintoja saunakokemuksen kautta. J:n kahdessa viimeisessä kirjassa on niissäkin kylpykohtauksia: eduskunnan saunasta tai golfia pelaavan luokan hiljaisesta kuuntelemisesta (Vaskiniemessä kai) aina presidentti Ahtisaaren rauhanpalkintoa juhlistavaan saunotteluun – tai oman rantasaunan hiljaiseen lämmittämiseen verkkojen laskun jälkeen. Näistä poiminnoista tulisi pitkä lista.

Myös J:n kaunokirjallisessa tuotannossa on saunakohtauksia; romaanissa Erään rakkauden historia (1994) päähenkilö kylpee Saunaseuraa muistuttavassa paikassa. Uskalletuin saunaan sijoitettu fantasia lienee Presidentti-romaanin (1996) kermavaahto- ja vadelmahillokohtaus saunan terassilla maan isän P:n ja hänen rakastettunsa välillä. Se muistuttaa kirjailija-ohjaajan seksuaalisuuden korostamista omassa 1960-luvun elokuvatuotannossaan; useinhan auteur siirtyi kameran toiselle puolelle miesnäyttelijäksi.

Kerrottiin ohjaaja Mikko Niskasen kieltäytyneen katsomasta kollegansa peukaloimaa ohjaustaan ’Asfalttilampaat’ (1968), johon filmin tuottaja J halusi lisää sensaatiota itse näyttelemänsä gynekologi-hahmon muodossa. J lienee myös ainoa suomalainen ohjaaja, joka on filmillä esitellyt tanakkaa mieskuntoaan sivuprofiilissa kameralle (Naisenkuvia 1970). Nämä olivat monen mielestä nuoruusajan provokaatioita kulturellissa profiilissa.

Mitä eurooppalainen älykkö tekee savusaunassa?
Oma ensimmäinen saunamuistoni maamme harvoihin intellektuelleihin kuuluvasta hahmosta saunakaverina siintää peräti 32 vuoden takaa. Vuonna 1988 Neuvostoliiton hajoamiseen oli kolme vuotta ja EU-Suomen syntymiseen kuusi. Ajan henki oli aivan toinen. Vapautuminen suomalaisessa ilmapiirissä tuntui yhtä virkistävältä shokilta kuin Vaskiniemen talvisessa avannossa käynti.

Tuolloin korostuneesti kielipuolueena tunnettu poliittinen liike halusi profiloitua vapaamielisenä ’kansanpuolueena’ suomeksi ja haki apua mainostoimistosta. Eräs nuori kaksikielinen copywriter, joka oli ideoinut mielikuvallisen ilmoitussarjan perustuen suorasanaiseen intellektuelliin (Donner), voimakastahtoiseen ’patruunaan’ (Buntta Wahlroos) sekä tyylikkääseen ympäristönaiseen (Eva Biaudet), ehdotti J:lle kylpemistä molemmille tutussa savusaunassa. Useammalla kierroksella ja vilvoittelutauolla keskusteltiin pitkään Suomesta, Euroopasta ja kirjallisista intresseistä Paavolaisesta Diktoniukseen. Ikoni oli avoin, vapautunut, helposti lähestyttävä.

Samalla syntyi pieni teksti, joka oli ehkä aikaansa edellä. J ei halunnut muuttaa siitä pilkkuakaan. Tarvittiin myös henkilökuva. Useimmat meistä ovat jossakin määrin räjähtäneen näköisiä saunoessaan, mutta jopa kovissa löylyissä J:llä oli veistokselliset kasvot, jotka Vaskiniemen vilvoitteluterassin edessä Markku Lähdesmäki ikuisti filmille.

RKP:n mielikuvallinen vaalimainos 1988. Klikkaa suuremmaksi, jolloin leipäteksti on luettavissa.

En koskaan ehtinyt saunadialogiin J:n vähemmän tunnetussa mansikkapaikassa, Bromarvin merenrantasaunassa Niitlahdella. Paikalla olen toki käynyt: saunan terassilta ja laiturilta avautuu laaja näkymä lahden yli länteen. Pohjoisen suunnassa siintää Framnäs, suvun paikka, jossa Donner vietti lapsuutensa kesät. Saunakamarissa on elokuvajulisteita, kuten itse päärakennuksessakin. J tajusi käyttää monen elokuvajulisteensa suunnittelijana graafikko-professori Erkki Ruuhista.

Saunovan renessanssi-ihmisen kahdet kasvot
Vuosikymmeniä jatkuneen Kekkoslovakian ajan henkistä krapulaa on nuoremmalle sukupolvelle vaikea selittää. Radikaali-Donner oli virkistävä poikkeus ajan ilmapiirissä uskaltautuen sanomaan paljon sellaista, josta moni piti suunsa supussa. Hän ihaili vanhaa eurooppalaista kulttuuriperinnettä ja manner-Euroopan saksankielistä sivistystä. Kouluaikoina ruotsinkielisessä Norsenissa J oli tietysti latinan lukija. Hän tapasi vääntää Descartes’n lausahduksen muotoon ’Kirjoitan, siis olen olemassa.’

Donneria on sanottu maamme viimeiseksi renenssanssihahmoksi. Siitä, että hän oli aito eurooppalainen monipuolisesti sivistynyt älykkö ei ole epäilystäkään. J:n pitkäaikaisin aviopuoliso ja leski Bitte Westerlund on kuvannut tuotteliasta miestään ’vuoreksi’. Silti viimeistään savusaunassa jopa 1086-sivuisen Mammutin (2013) kirjoittaja kyyristyi oikeisiin, inhimillisiin mittoihinsa. Seuran löylyissä kun on tapana joskus kumartaa.

Sivistyneen, älykkään yksilön kanssa jaettu saunarituaali on joka kerta kuin pieni matka, paljon paljastavampi kuin vaikkapa golf-kierros. Jokunen aihe jäi vuosien mittaan ujouttani käsittelemättä; monta kertaa mielessäni oli kysyä maailmanmatkaajan esikuvasta, Olavi Paavolaisesta, jonka 50-vuotisjuhliin Kämpiin J oli eksynyt vasta 20-vuotiaana (Uusi maammekirja, 1967).

Usein en halunnut häiritä meditoivaa saunaveljeä edes saman löylyhuoneen lauteilla. Jätin rauhaan. Mutta kaikissa kohtaamisissa oli helppo havaita J:n kaksi hyvin erilaista roolia, julkinen (arrogantimpi, provosoivampi, haastavampi) ja yksityinen (nöyrempi, hillitympi, herkempi).

Kuluneimmasta Donner-mielikuvasta poikkeavan asenteen voi jokainen nähdä neljän minuutin jäähyväishaastattelussa (YLE Areena) joulukuulta 2019. Tämän viimeisen viestin alussa J katsoo ensin leikkisästi hymyillen kameraan ja pyörittää etusormeaan kuvaajalle tyyliin ’joko pyörii?’.

Sitten saunaveli-Donner kertoo – arvokkaasti ja stooalaisen rauhallisesti – missä hän nyt on: elämänsä lopun alussa – at the beginning of the end.

Martti Korpijaakko

As a father for two wonderful adult sons I am blessed with my first-born,
who has a matte-black, nicely curving playmate with an almost iconic name.
He could realize his dream due to a 6-month maritime service in special forces
off the coast of Somalia, an undertaking in which he was risking his life.

I am lucky because he had requested me to take care of his dear baby –
a Harley-Davidson Sportster powered with the famous 883 cc V2 engine –
an iron horse on two wheels with a distinct sound from its double pipes.
This is the musical background to my story about the fine art of biking,
a symphony to a father-and-son relationship that spans over three decades.

The truth is also I used to have a dream of two wheels when I was 16.
My reasonable dream machine was a light 125 cc twin-cylinder Honda,
but both my old man and my mom feared the risks of letting their son ride
a motorcycle and they kept reminding me of all the young men in wheel chairs.
As a result, I only saw these small Hondas with whole families riding on them
in black-and-white news films from the bustling streets of wartime Saigon.

So my teenage dream was efficiently killed and, after all, I did not mind.
Years passed, I got used to bicycles and four-wheel motorized transportation,
but my rebellious teenage dream never surfaced, not even when I reached 50,
you know, that age when a man buys a sports car or starts fooling around.
I was satisfied in my bourgeois role as an old fart middle-class family man.

Until my dear son’s request, ”Pa, I will spend the summer in Madrid, how ’bout
taking care of my bike for the summer? How much trouble would that be?”
I said, ”No problem, son, there is nothing I wouldn’t do for you sake. You bet
I’ll take care of your wheels as if they were my own. After all, I’m your dad!”

What a nice responsibility to fall into my arms from the blue sky, I smiled!
How strange that my caring, well-meaning parents’ old denial turns into a ’yes’
by my dear son who – I dare to assume – would not wish to have me killed.
No, I am not denying the dangers of motorcycle driving – while I do admit
that the danger creates excitement and increases the adrenalin in your blood.

But there are more than one poetic, precious moment in the fine art of biking.
Like the other night, after midsummer, when daytime lingers into late hours
I started the black girl, guided her out of the gate and off we rolled west-bound,
beyond the bridges, past a tiny place called East Village, all the way into the
winding country roads following the long bay of my summer town, Ekenäs.

The longer I rode, the less traffic did I encounter while I watched behind the goggles as the sun descended behind the pines and the road turned into gravel.
It followed the undulating terrain in a pleasing way, the curves were in right places like on a good-looking woman, and I felt like the king of the road.

I had to watch the grains of sand on the surface as sliding was a real danger
and there would be nobody the help me out had I found myself in the ditch.
However, Ms. Harley followed my still pretty inexperienced commands nicely
and I felt confident and very pleased in the midst of the sights and aromas
during this enchanting white night when all dreams were meant to be fulfilled.

When I passed a lonely farm house I could smell someone grilling steaks,
as I did drive across a field I could smell the earth and the roadside flowers.
Cutting thru a bit of forest I could hear the midsummer birds still singing
as if they were welcoming a lonely rider into their secret world in the shadows.
I was discovering a forgotten country road I had never set my foot on before.

The only comforting sound in the stillness was the strokes of the V2 engine
resembling my heart beat, a sign of life as I rode into the heart of darkness.
I felt the machine was fully alive and beating ceaselessly, very much like myself
breathing in the chillier air and feeling gratitude for being so much alive.
There was none of my fear left and I felt, years before, this was meant to be.

© Martti Korpijaakko, July 2017

After a long, dark and cold winter’s night
the black tin roof of my neighbor’s house
has a couple of inches of fresh powder snow,
a surreally even blanket of virgin softness
where the sun’s brightness mingles with blue shadows.

So unreal the surface looks; hypnotizing, captivating,
tenderly forcing me into a meditative state.
No hurries, no worries, no sorries are felt
as I stare at this midwinter’s timeless, priceless wonder
as if it were sending a greeting, a message of some kind.

Staying in the golden moment feels so fine, so inviting,
all beginnings, ends and destinies, it seems, are included.
On this blanket more than a million shiny diamonds are sewn:
the sunshine hits some crystals, more blessed than the others,
caressing them with extraterrestial energy at zero Fahrenheit.

Composed in February 2012 in Helsinki, Finland

Recited publicly on March 15, 2017 at Café ZamZam in Ekenäs, Finland

Photo: Kevin Stewart

The tiles on the walls are pink and they
reflect enticingly the dawn’s joyful arrival
as the white curtains filter the sunlight in.
This feels very much real, despite the jet lag.

I take a look at the face I see in the old mirror;
it’s supposed to me mine and I’m supposed
to be fifty-five years old tomorrow in NYC.
This feels equally unreal under any circumstances.

I’ve had my morning meditation in a big bed,
eyeing the orange winter sunrise behind the windows,
lying straight on my back, my spine a bit curved
due to the half- lotus position of my twisted legs,
in the womb-like warmth under the electric blanket.

Strangely, after leaving my home behind the vastness of an ocean
I arrived at home, another place that welcomes like a home.
Another place where my existence feels totally accepted,
another street address, zip code, and country, even another language
in which I can feel at home, and even find my words with ease.

The light is different: so much brighter during the longer daylight time.
Where I come from it is scarce, softened by the clouds, hibernating.
The Long Island light gives me an injection of energy, it makes me alive.
During my walk the sun shines like in spingtime, forgivingly, tenderly.

The tall marsh grass at riverside bend in the gentle wind soundlessly
We arrive at a hut where an old man serves wine and talks about war.
He points out a young GI walking along a street in a French town and
receiving flowers from a little girl; that’s him frozen seventy years ago.
He tells about the cries of young men whom a bygone war decided to waste;
they had the same word on their dying lips: ”Mom!”, ”Mutti!”, ”Mamma!”

I let the local Merlot linger on my taste buds and feel the sun on my face.
I have never cried for my mom, nor have I ever been dying, so far.
Life’s gigantic unfairness remains a puzzling mystery for me
while I dwell on this moment, in my utter, unearned happiness.

Yet, as I have entered my second half of a century
I have no doubt whatsoever that I will die one day,
whatever that means and entails. Still I know one thing:
I have more than one mother to cry for.

Composed on Jan 3, 2012 for Sheila Blume in Sayville, NY, USA

Recited publicly on Jan 4, 2017 at Café ZamZam in Ekenäs, Finland

Tuli vanha suosikkini George Orwell mieleen. Markkinoinnin ja viestinnän sisällönsuunnittelu on ammattilaisten hommaa, vaikka asiakaspalavereissa puhutaankin niitä näitä ystävälliseen sävyyn tyhmemmätkin heitot sulavasti ohittaen. Millä muulla alalla on lupa – erityisesti asiakas- mutta melkein yhtä lailla toimistopuolellakin – laukoa usein vain viiden minuutin pohdinnan synnyttämiä totuuksia siitä, miten asiat muka ovat ja miten ne toimisivat käytännössä? Jos taas Sinulta puhkeaa umpisuoli, menet sairaalaan, jossa laillinen lääkäri, alan todistettu asiantuntija, leikkaa Sinut – ja pelastaa henkesi (tähän vaivaanhan aikanaan kuoltiin). Ei siinä paljon keskustella asiakkaan kanssa siitä, mikä voisi olla paras yhteinen lähestymistapa. Maksaja EI siis mitenkään tiedä parhaiten.

Valitettavasti mainosala on ns. ilmoittautumisala. Kuka tahansa voi siis ilmoittautua mainonnan suunnittelijaksi ja astua tosiammattilaisten joukkoon kilpailemaan asiakkaista, joista useimmat eivät tunne kunnolla alaa (suunnittelijanimien tarkkuudella). Joskus – mielestäni ällistyttävän usein – tämä bluffi menee täydestä. Myös ns. toimistomaailmassa tapahtuu joskus niin, että asiakas tuodaan sisään toimiston kokeneimpien konkareiden läsnäollessa ja houkuttelemana, mutta varsinaisen työn saattavat tehdä hyvinkin kokematttomat keltanokat. Olen nähnyt tämän – ja olenhan itsekin ollut tuollainen keltanokka (noin 30 vuotta sitten). Onneksi samasta työhuoneesta löytyi kokeneempia kollegoita, jotka auttoivat ahdingossa. Asiakas ei tätä koskaan nähnyt.

Kommunikaatioprojektin sisältö voidaan jakaa mediaratkaisuun ja sisältöön. Ensinmainittu on varsinkin nykyisellä digitalisaation aikakaudella osaamista vaativa alue; jälkimmäinen on kuitenkin kaikkein tärkein osatekijä kaupallisen viestin lopullisen perillemenon ja toimivuuden kannalta, puhumattakaan niistä vaikutuksista, joilla tuotteelle/palvelulle/tuotenimelle halutaan luoda ns. brändi (mainemielikuva). Kaupallinen viestintä joko toimii tai ei toimi; välivaihtoehtoa ei juurikaan ole. Se joko kolahtaa halutussa kohderyhmässä tai sitten sieltä ei kuulu mitään muuta kuin tyhjää taustakohinaa. Ei siis riitä, että viestisi kuullaan; se on myös tulkittava halutulla tavalla. Vaikutus käyttäytymiseen on varsin helppo havaita, jopa ilman varsinaisia tutkimuksia.

Kommunikaation sisällön virittämiseen, rakentamiseen ja onnistumisen varmistamisen tärkein yksittäinen edellytys on KOKEMUS. Jokainen monissa nesteissä keitetty, työssään onnistunut suunnittelija tietää, ettei hänen osaamisensa ole pelkästään lahjakkuudesta kiinni; tarvitaan myös kymmenien ja taas kymmenien projektien (konkareiden kohdalla ehkä muutaman sadan läpiviedyn tekemisen) antamaa kokemuspääomaa. Hyvässä työryhmässä tämä kasautunut pääoma monistuu parhaimmillaan kollektiiviseksi osaamiseksi, jonka massa on usein enemmän kuin osiensa summa.

Sisältösuunnittelun Expérience on korvien välissä olevaa kapitaalia, joka perustuu useimmiten sormituntumaan siitä, mikä toimii ja mikä ei. Minkälainen ruuvi vetää ja mikä jää pyörimään tyhjää, vaikka kaikki vaikuttaisi sinänsä olevan kohdallaan ja kouluesimerkkien mukaista. Eräs väitteeni (hypoteesi), joka selittäisi suomalaisen mainonnan yleistason paikallaan pysymistä ja suhteellista kehittymättömyyttä pitemmän kommunikaatiokulttuurin maihin (Ruotsi, UK, USA) verrattuna, on se, että meillä ei ole riittävässä määrin tajuttu senioriteetin merkitystä, siis kokemuksen ja osaamisen siirtämisen arvoa. Meillä pyörä keksitään aivan liian usein uudelleen ja sattumanvaraisen menestyksen tullessa kohdalla mikään ei ole sen säälittävämpää kuin nähdä lehdessä innokas, kirkassilmäinen untuvikkojoukko, joka kuvittelee tehneensä vallankumouksellisen läpimurron. Mainonnan suunnittelu jos mikä on sellaista aivojen käyttämiseen perustuvaa käsityötä, jossa juuri pitkämielinen ja peräänantamaton mestari-oppipoika -asetelma tuottaa hedelmää. Oikoteitä ei ole, ei tässä osaamisen lajissa yhtä vähän kuin maailmanluokan konserttipianistiksi kasvamisessa.

Alun vertaukseen palatakseni, myös lääkäri-potilas -suhteeseen pätee tuo hieman tyly johtopäätös siitä, että potilas ei ole välttämättä lainkaan paras henkilö valitsemaan hoitajaansa, parantajaansa. Jokainen tapaus on erilainen (myös markkinakommunikaation haasteet eri tilanteissa) eikä avun tarvitsija voi valitettavasti perustaa ratkaisujaan muuhun kuin kuulopuheisiin, omiin mutuihinsa sekä amatöörin arvioon tehdyistä töistä. Kuinka umpisuolileikkauksen tarvitsija voisi kuuna päivänä voida arvioida tulevan veitseen tarttuvan lääkärinsä osaamista? Mainostoimistovalinta esimerkiksi kilpailuttamisen tuloksena on melkein yhtä mahdoton yhtälö; silti moni toimisto ei voi muuta kuin hyväksyä tämän kaikinpuolisesti epärationaalisen asiaintilan ja olla hiljaa sen älyttömyydestä.

Olenkin sitä mieltä, että yhtä vähän kuin liiketoiminta sopii vakavasti otettavaan terveydenhoitoon myös mainosalan kilpailut kampanjoiden välillä ovat enemmänkin toimistojen itsemarkkinoinnin välineitä kuin objektiivisia mittareita oikeasta osaamisesta. Näissä usein hulppeiden kulissien kilpailuissa koetetaan asettaa kuvitteelliseen paremmuusjärjestykseen useimmiten yhteismitattomia asioita: hyvin erilaisissa olosuhteissa, erilaisin resurssein ja lähtökohdin synnytettyjä tuotoksia hyvin erilaisille tuotteille ja/tai palveluille. Markkinointiviestinnän aikaansaamia tuloksia voidaan yrittää arvioida (arvuutella) reaalimaalmasta käsin, mutta pitävän syy-seuraussuhteen osoittaminen on vaikeaa. Ainoa, mikä jää jäljelle, on mutu. Tuosta tykkään, tästä en, toteaa jury. Keskenään eivät kilpailekaan työryhmien osaamiset, vaan pitkälle makuasiat, äärimmäisen suhteelliset totuudet luovuudesta. Mutuista syntyy otsikoita ja niistä ehkä uusia asiakkaita.

So it goes, sanoisi Vonnegut Orwellille. Pirullisesti hymyillen kuin aito besserwisser.

Venäjä on ihmeellinen maa, joka on täynnä paradokseja. Se sattuu myös (valitettavasti) olemaan itäinen naapurimaamme, jonka kanssa meillä suomalaisilla on yhteistä rajaa 1340 kilometriä.

Onkohan nyky-Venäjällä yhtään sellaista naapurimaata, jonka asukkaiden enemmistön mielestä on suuri siunaus, että naapurina on juuri Vladimir Putinin johtama Venäjän Federaatio?

Ehkä meille viidelle ja puolelle miljoonalle suomalaisillekin yli sadan neljänkymmenen miljoonan venäläisen joukko rajan takana on kohtalo. Ja kohtalollehan ei voi mitään; siihen on vain tyydyttävä ja tehtävä omasta tilanteestaan paras mahdollinen – kaikesta huolimatta.

Onko pienen ja suuren valtion välinen naapuruus aina välttämättä tällainen, lievästi sanottuna kompleksinen. Oliko Suomen ja Neuvostoliiton välinen ystävyys Kekkosslovakian aikakaudella missään määrin aitoa vai pelkkää fraseologiaa? Tottakai Venäjä on jo historiallisestikin ollut pienelle Suomelle kiinnostava, potentiaalinen ja parhaimmillaan antoisa markkina-alue niin tuotteille kuin palveluillekin. Kaakkois-Suomen kaupalle venäläiset asiakkaat ovat jo pitkään olleet elinehto. Kun rupla heikkenee ja shoppailijat vähenevät, lappeenrantalainen kauppamies puree hammasta. Historiallisesti presidentti Urho Kekkosen ajan Suomelle edullinen idänkauppa oli elinehto ja silloisen hyvinvoinnin edellytyksiä. Kanssakäymisen niin talouden, kaupan kuin kulttuurinkin alueella pitäisi olla normaalitila naapurimaiden välillä. Hyötymisen pitäisi olla molemminpuolista. Ystävyyden pitäisi olla aitoa.

Läntinen strategia idänsuhteissa on heti Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen perustunut samaan ajatukseen kuin Euroopan yhteisö; entiset vihamiehet sidotaan toisiinsa niin kiinteästi talouden ja kaupan sitein, ettei uudelle sodalle jää mitään mahdollisuutta. Tämä ajatus ei ole valitettavasti toiminut ollenkaan yhtä hyvin läntisen Euroopan ja Putinin Venäjän välillä kuin se toimi 1900-luvun ensimmäisen puoliskon verivihollisten, Saksan ja Ranskan, välillä. Onko ehkä niin, että Venäjään pätee jokin aivan erilainen logiikka – tai ehkä ei logiikkaa ollenkaan?

Barack Obama totesi eräässä puheessaan, että suurvaltojen etupiirien aika on peruuttamattomasti ohitse. Myös Venäjän itsenäisille naapureilla, kokoon katsomatta, on täysi oikeus itsenäisesti päättää kohtalostaan ja liittymisestään niin taloudelliseen kuin muuhunkin integraatioon. Viron jäsenyys puolustusliitto NATOssa on yksinomaan Viron ja virolaisten asia, ei missään tapauksessa Venäjän. Tähän ei Putinin Venäjä supervalta-Neuvostoliiton manttelinperijänä ole halunnut tyytyä, vaikka järkevää olisikin. Kehitys Putinin johtamalla Venäjällä on ollut sen suuntainen, että läntiset toiveet, osin ehkä hurskaat ja sinisilmäiset sellaiset, tämän itäisen tai aasialaisen (siis EI läntiseen sivistykseen kuuluvan) maan demokratiakehityksestä kohti oikeaa kansalaisyhteiskuntaa ovat jääneet kauaksi toteutumisestaan. Demokratiakehitys on niin sanotusti ryssitty pahan kerran.

Venäjä ei ole oikea demokratia eikä se ole sen enempää oikeusvaltiokaan. Kansalaisia, kansalaisjärjestöjä ja politiikkaa hallitaan pelolla. Putin on itsevaltias, jonka hallussa on suurin osa tiedotusvälineistä, oikeuslaitos ja valtion turvallisuuskoneisto. Hallitusta ja maan johtoa kritisoiville yksilöille, lehdille ja TV-kanaville käy huonosti. Moni on päässyt myös hengestään. Kehitys kohti ’lujaa järjestystä’ on ollut kielteinen. Ei tarvitse olla vähäisimmässäkään määrin russofobiasta kärsivä tai epäjärjestykseen haikaileva todetakseen, että meno nyky-Venäjällä ei ole mitenkään hyväksyttävissä. Ryssitty mikä ryssitty.

Sääli, että näin on. Kyllähän äiti-Venäjä on tuottanut hienoja kirjailijoita, runoilijoita, säveltäjiä, taidemaalareita, balettitanssijoita, tiedemiehiä ja monien alojen kulttuurihenkilöitä. Olen itsekin kohdannut muutaman hyvin laajasti sivistyneen intelligentsian edustajan. Ihailtavia yksilöitä, parhaimmillaan laajasti sivistyneitä, oikeita eurooppalaisia. Ongelmana on, että tämä ihmisjoukko ei tunnu johtavan tai hallitsevan Venäjän mielipiteenmuodostusta. Neuvostoliiton hajoamista seurannutta epäjärjestyksen aikaa pelkäävät laajat kansankerrokset vannovat voimakkaan johtajan ja järjestyksen nimiin ollen valmiita uhraamaan demokratian periaatteet ja ne oikeudet, jotka he saivat diktatuurin kaaduttua. Tämän päivän Venäjä on Putinin diktatuuri, jonka muodollisena kuorrutuksena on duuma ja vaalit. Taloudellisesti luonnonvaroiltaan rikas Venäjä on kehitysmaa, jonka talous on suoraan riippuvainen raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnoista. Se ei ole missään suhteessa, ei edes sotilaallisesti, verrattavissa maailman ainoaan supervaltaan, Pohjoisamerikan Yhdysvaltoihin. Viimeksimainitun haastaminen tietyillä alueilla, kuten aivan viime aikoina Syyriassa, voi häikäilemättömällä pelillä onnistua, mutta on kokonaisuudessaan naurettava yritys, merkitykseltään laskevan suurvallan (tai entisen supervallan) epätoivon merkki. Toki meidän suomalaisten kannalta presidentti Paasikivi oli pysyvästi oikeassa todetessaan, että Suomeen nähden Venäjä on aina riittävän voimakas.

Eräs venäläinen vaikuttaja totesi venäläisten aina olleen kateellisia suomalaisille, mutta silti tienneen suomalaisten pelkäävän heitä (ilmeisesti tietyllä mielihyvällä). Tämä suurvaltaylpeyden sairaus on juuri se valitettavin piirre naapurimaamme ja sen kansalaisten sielunmaisemassa. Toki on syytäkin olla ylpeä ja terveellä tavalla itsetietoinen synnyinmaan mistä tahansa hatunnoston arvoisesta suorituksesta kulttuurin, teknologian, talouden tai yhteiskunnallisen kehityksen allalla. Olisi kovin tyhmää kiistää venäläisten saavutuksia kahden ensinmainitun osalta, mutta yhtä selvää on, että rintaan lyömiseen ei ole aihetta kahden jälkimmäisen osalta, alueilla, jotka on moneen kertaan ryssitty. Useimmilla mittareilla arvioituna raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnoista riippuvainen Venäjä on kehitysmaa, jolla ikävä kyllä sattuu olemaan hallussaan ydinase.

Tosiasiassa maailman ainoa todellinen supervalta on Amerikan Yhdysvallat (valitettavasti), johon verrattuna kansantaloudeltaan Espanjan kokoinen Venäjän Federaatio on kaikissa suhteissa (paitsi ydinasearsenaaliltaan) alimittainen. Toki supervalta-USA, jonka päätöksentekijät ovat olleet jo yli puoli vuosisataa oman sotilasteollisen kompleksinsa panttivankeina, ei ole sekään suuremman ihailun arvoinen. Elokuvien ja televisiosarjojen antama kuva jenkkilästä ei edes eksoottisena rikollisuuden kuvauksena välitä realistista tuntumaa tavallisen elämän arkeen usein rasistisessa luokkayhteiskunnassa, jonka amerikkalaisin ominaisuus on ’unelma’, The American Dream. Lännen nuoret miehet ovat viimeisen sadan vuoden ajan saaneet lukemattomissa sodissa uhrata henkensä tai terveytensä suurimmaksi osaksi väärien ulkopoliittisten valintojen seurauksena.

Mutta takaisin ryssiin. Ajatelkaa nyt, jos venäläiset oppisivat oikeasti ihailemaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota, joka kaikkine vikoineenkin on kehityksessään vuosikymmeniä venäläistä yhteiskuntaa edellä. Mikä tai kuka saisi venäläiset innostumaan yhteiskunnallisesta insinööritaidosta uusien mannertenvälisten ohjusten ja ydinsukellusveneiden sijasta? Kuvitelkaa, mitä siitä voisi syntyä resursseiltaan niin rikkaan valtion kohdalla! Miten hienoa olisikaan niin venäläisille itselleen kuin muullekin maailmalle (kaikista lähinaapureista puhumattakaan), jos he onnistuisivat jättämään ryssimisen pitkän ja surullisen perinteen taakseen ja valjastaisivat kaiken lahjakkuutensa sekä voimavaransa Venäjän vapauttamiseen, ison maan todelliseen kehittämiseen kohti demokraattista kansalaisyhteiskuntaa.

Tähän unelmaan on vielä kovin pitkä matka, mutta olisi hienoa nähdä sellainen päivä. Sen kyllä venäläisetkin ansaitsisivat. Ja silloin meidän suomalaistenkin ryssittely voitaisiin tulkita aidoksi ihailuksi tai kehuksi.

The third generation of sauna hands.

For most part of the Nordic year this room lies empty and cold as if it was abandoned. Nobody sits there, no discussion goes on, and no activity at all takes place there during that whole time. Just silence, void and a perfect tranquility fill the room. During daytime, in case the light is harsh, it streams into the room in rays through a small, slightly dirty window and one can see millions of miniscule dust particles move up and down in this pillar of bright light.

The room, situated in the middle of nowhere (well, in reality it can be found in the midst of Finland’s Southeastern lakeland), waits for the next season to come. This room has perseverance and a clear sense of certainty that the season will finally arrive, sooner or later. My room also seems to understand silence, the whole beauty of it.

One time a person has slept in this very room; it happened when the cottage was not yet finished and we still wanted to experience the very first sauna session. At that time Pa was still a young man possessing quite a stature and muscular upper body. I guess he must have had a very sweaty night as the only place for him to sleep was in the hot room and, of course, he did not need any sheets, just his underwear. In case he wore any, it must have been the pathetic kind they sold in the mid-1960’s: made of white cotton with small holes for better breathability, not at all as tight-fitting as today’s elastic boxers for men. When undressing sometimes, I could recall seeing a couple of tiny yellow drops on his front side. When I, as a six-year old wise guy, posed an awkward question about this, he simply said that as one performs several operations a day while occasionally encountering life and death at close range, one can get a bit scared and accidentally release a drop or two. I think it was a very manly answer.

The thick walls forming my favorite room are made old logs of Finnish pine. In spite of the fact that they have been washed innumerable times, a half-a-century old patina has been accumulated on them. If you happen to sit where I have a habit of sitting in the corner, you are bound to see a narrow opening, maybe half an inch wide, between the two highest levels of logs, just above the door frame. So much has the heavy log cabin settled down since it was built. I am sure someone else would have fixed this minor flaw in the otherwise perfect and well-kept piece of property. However, I think, my old man understood for a long time ago that it can be even an advantage to receive some extra fresh air into the heated space through this practically invisible opening.

Precisely in this room I have sat so many times alone and in company. Almost always naked sitting on a towel, very seldom wearing trunks. One time the latter happened in a company of a young American lady; her pretty swimwear discreetly hid the fact that both of her breasts had been removed due to cancer. During the most recent years I have liked to sit here in some kind of lotus posture or another sitting yoga asana that stretches my back and leg muscles. One of the qualities that I probably like most in this room after all the necessary preparations for the sauna is the unmistakable smell in the midst of all of its humidity and heat. They say that every woman smells her own way; the same is true in regard to this room, there is absolutely no other space that I know with a smell just like the one prevailing here. This special aroma is a cozy blend of smoke, ash, both dried and fresh birch leaves, human skin, pure sweat and perhaps even a couple of drops of my mother’s shampoo that has not been manufactured since 1968. Sometimes I have been wondering if I, in the abstract Freudian sense, force myself into a woman or return inside my mother’s belly while I experience my perfectly asexual, almost half-sacred session in this blessed room.

As I throw water on the hot rocks the sauna oven greets me with utmost pleasure and eagerness – especially if this happens right after the long winter break. The sizzling sound comes from the red hot stones. I happen to know who is the first one to bow and show one’s humility before the heat and exactly where in the room this wave hits you first. It is nowhere else than where I have a habit of sitting: next to the opening at the door, that is where you have undoubtedly the very worst – or the best – place to sit. In this very corner you find the sweetest spot where you have to be a real he-man to withstand the unforgiving cloud of steam while you get a bit of help from the small amount of extra air that comes in through the opening inbetween the highest logs.

Today my father is no longer big, muscular, and dark-haired nor does he walk as erect, or run as powerfully as he used to do as an agile soccer player decades ago. And he is not performing operations on the bellies of women, their breasts or other for me pretty much inconceivable parts of the reproductive region, either. However, we still, and as often as possible, sit together in this summer shrine of ours. Even silence in this half-dark space feels friendly and agreeable; you talk without words, so to speak. Sometimes we exhange a few carefully-chosen, precious words; at other times we let a unforced silence fall like in a Zen temple. Our altar consists of a hot sauna oven which will speak its uncompromising, tender language when needed while the orange glow of the primordial fire in the heart of the oven reflects playfully on the log walls.

Every time before my arrival Pa goes for a walk in the nearby woods where he fetches some branches of birch. He himself makes the birch whisks known in Finnish as vastas (or vihtas) we are about to bathe with. He likes to offer the bigger and more stylishy tied whisk to his guest while keeping himself the one that did not turn out as good. The birch leaves smell extremely good and they are soft like a young girl’s skin. And, after all, it feels always like Midsummer. I feel Pa’s touch in the birch vasta he hands over to me. He learned the art of binding one from his father in the 1930’s. To start with, my old man throws some cups of water on the rocks and they respond with a quite threatening sound. As a humble yogi, I decide it’s best to bow. Then both the old man and his son start beating (or rather, lightly touching upon) their bodies with these fresh birch clusters. After a while, say 10-15 minutes, I have to give up, climb down and open the door to the covered terrace of the lakeside sauna cabin. It’s about time to have a plunge in the lake. Just a few relaxed steps to the landing bridge and I dive in.

I can still hear how Pa throws another round on the rocks and then I detect the sound of the birch whisks hitting his wrinkled, weather-beaten skin that has protected him for the past 80 years. I can hear this sound all the way to the landing bridge. And it is then and there that I know I will be hearing this strange, yet comforting summer music as long as I will live: from my dearest and hottest room rises the eternal sound of my old man’s violent sauna bathing. And there is no doubt in my mind that he will always be the toughest, dearest, simply unbeatable sauna buddy I have ever had. In this room where we have shared so many sessions I will never be alone.

Not even that day when it is only I who goes to the sauna.

This was my sauna story in English written already for quite some time ago. Its publication was requested by some of my international friends.

Mistä on luovat kyvyt tehty? Mitkä lahjat ovat avainasemassa?

Muistaakseni David Ogilvy kirjoitti aikanaan luovista ihmisistä, joilla on selittämätön kyky munia kultaisia munia. Meistä vain hyvin harvat ovat saaneet syntymälahjanaan herkkyyden aistia jotakin ainutlaatuista hyvin abstrakteissa asioissa, kuten luovissa ratkaisuissa, kuvassa ja sanassa, suunnitelluissa ja markkinakommunikaation toivotuissa vaikutuksissa (silti aina yhtä ennakoimattomissa). Tietysti jokaisella on kyky, halu ja oikeuskin sanoa mielipiteensä, mutta tämä onkin jo ihan toinen asia.

Useimmat mainonnan jo lähtökohtaisesti lahjakkaat persoonat, joista minulle on ollut etuoikeus tuntea muutamia (ja tehdä töitä joidenkin kanssa), ovat silti kehittäneet kultivoidun luovan nenänsä pitkän työuran aikana. Tämä joidenkin kokeneiden suunnittelijain ainutlaatuinen kypsyys on kullanarvoinen ominaisuus jo harvinaisuutensakin takia. Mikään nuorekas energia tai innostuneisuuden noste ei voi sitä korvata. Kypsyys tulee aina ensin, innostuneisuudella siihen voidaan lisätä nostetta; ei koskaan päinvastoin. Siis hyvin selvästi: kana ennen munaa.

Markkinointiviestinnän suunnittelutyössä yksi ehdottomasti arvokkaimmista henkilökohtaisista ominaisuuksista ja taidoista on juuri tämä kyky tunnistaa, haistaa, löytää ja sitten vielä jalostaa ’laatu’. Ja mieluiten mahdollisimman aikaisessa vaiheessa (toki mielellään ennen kaikkia muita). Esimerkiksi siinä suunnittelutyön perusssuunnittelu- ja ideointivaiheessa, jolloin erilaisista vaihtoehdoista tiimin tuleville luoville ehdotuksille ollaan vasta keskustelemassa ja niitä asettamassa toisiaan vastaan.

Tästä heti seuraava toinen vaatimus hyvälle suunnittelijalle on kyky myydä tämä yhdessä löydetty laatu jo pitemmälle jalostettuna konseptina itse asiakkaalle tai muulle päätöksentekijälle – siis henkilölle tai ryhmälle, jolla monissa tapauksissa ei ole lainkaan samaa myötäsyntyistä kykyä erottaa erinomainen pelkästään hyvästä tai pelkästään keskinkertaisesta. Olisi kaikkein hienointa, jos nämä kaksi kadehdittavaa avainkykyä asuisivatkin samassa persoonassa. Mutta usein joudutaan tyytymään jompaan kumpaan – ja palkataan toimistoon kaksi.

On valitettavaa, että myös meikäläisellä mainosalalla – monen muun alan ohella – kärsitään pahasta nuoruuden harhasta. Se on johtanut siihen, että sama vanha pyörä ’löydetään’ tai ’keksitään’ yhä uudestaan ja uudestaan. Samat virheet tehdään kirkkain silmin; samaa vanhaa viiniä tarjotaan pulloissa, jotka näyttävät lähinnä ulkonaisesti uusilta – ja kaikki asianosaiset ovat tyytyväisiä niin kauan kuin tätä vuosikertaa saadaan kaupaksi. Ei siis ihme, että kaikkina aikoina suomalaisesta mainonnasta on suunnittelijain suusta herkempinä avomielisempinä hetkinä (harvemmin julkisuudessa) saanut kuulla tuota hieman mollisävyistä valittelua siitä ’mihin suomalainen mainonta jää’…niin kauan kuin minä jaksan muistaa. Tietysti sävy on aina ollut (virankin puolestakin) toinen niissä puheenvuoroissa, joita toimistojen vetäjät ja alan mogulit ovat käyttäneet. Ja kaikkein helpointahan on leimata avoin kritiikki viittamalla ’ketun pihlajanmarjoihin’ tai etsiä vaikuttimia kademielestä.

On yksinkertainen ja varsin hyvin todistettu fakta, että miltei kaikki luova henkinen pääoma koostuu vaivalla kerätystä osaamisesta (eikä ainoastakaan tulevaisuuden lupauksista), lukemattomista hyvin hoidetuista projekteista, yrityksen ja erehdyksen kristallisoimista ’vanhoista pitävistä totuuksista’, usein asiakkaan rahalla ja yhteisellä ajalla ostetuista, hyväksi havaituista menetelmistä ja miksei myös ihmisluonnon pysyvistä laeista. Oikoteitä ei ole.

Jokainen tapaamani alan ikoni, oman ammatillisen arvostukseni ansainnut stara, on minusta tämän äärimmäisen yksinkertaisen päätelmän kannalla.