Venäjä on ihmeellinen maa, joka on täynnä paradokseja. Se sattuu myös (valitettavasti) olemaan itäinen naapurimaamme, jonka kanssa meillä suomalaisilla on yhteistä rajaa 1340 kilometriä.

Onkohan nyky-Venäjällä yhtään sellaista naapurimaata, jonka asukkaiden enemmistön mielestä on suuri siunaus, että naapurina on juuri Vladimir Putinin johtama Venäjän Federaatio?

Ehkä meille viidelle ja puolelle miljoonalle suomalaisillekin yli sadan neljänkymmenen miljoonan venäläisen joukko rajan takana on kohtalo. Ja kohtalollehan ei voi mitään; siihen on vain tyydyttävä ja tehtävä omasta tilanteestaan paras mahdollinen – kaikesta huolimatta.

Onko pienen ja suuren valtion välinen naapuruus aina välttämättä tällainen, lievästi sanottuna kompleksinen. Oliko Suomen ja Neuvostoliiton välinen ystävyys Kekkosslovakian aikakaudella missään määrin aitoa vai pelkkää fraseologiaa? Tottakai Venäjä on jo historiallisestikin ollut pienelle Suomelle kiinnostava, potentiaalinen ja parhaimmillaan antoisa markkina-alue niin tuotteille kuin palveluillekin. Kaakkois-Suomen kaupalle venäläiset asiakkaat ovat jo pitkään olleet elinehto. Kun rupla heikkenee ja shoppailijat vähenevät, lappeenrantalainen kauppamies puree hammasta. Historiallisesti presidentti Urho Kekkosen ajan Suomelle edullinen idänkauppa oli elinehto ja silloisen hyvinvoinnin edellytyksiä. Kanssakäymisen niin talouden, kaupan kuin kulttuurinkin alueella pitäisi olla normaalitila naapurimaiden välillä. Hyötymisen pitäisi olla molemminpuolista. Ystävyyden pitäisi olla aitoa.

Läntinen strategia idänsuhteissa on heti Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen perustunut samaan ajatukseen kuin Euroopan yhteisö; entiset vihamiehet sidotaan toisiinsa niin kiinteästi talouden ja kaupan sitein, ettei uudelle sodalle jää mitään mahdollisuutta. Tämä ajatus ei ole valitettavasti toiminut ollenkaan yhtä hyvin läntisen Euroopan ja Putinin Venäjän välillä kuin se toimi 1900-luvun ensimmäisen puoliskon verivihollisten, Saksan ja Ranskan, välillä. Onko ehkä niin, että Venäjään pätee jokin aivan erilainen logiikka – tai ehkä ei logiikkaa ollenkaan?

Barack Obama totesi eräässä puheessaan, että suurvaltojen etupiirien aika on peruuttamattomasti ohitse. Myös Venäjän itsenäisille naapureilla, kokoon katsomatta, on täysi oikeus itsenäisesti päättää kohtalostaan ja liittymisestään niin taloudelliseen kuin muuhunkin integraatioon. Viron jäsenyys puolustusliitto NATOssa on yksinomaan Viron ja virolaisten asia, ei missään tapauksessa Venäjän. Tähän ei Putinin Venäjä supervalta-Neuvostoliiton manttelinperijänä ole halunnut tyytyä, vaikka järkevää olisikin. Kehitys Putinin johtamalla Venäjällä on ollut sen suuntainen, että läntiset toiveet, osin ehkä hurskaat ja sinisilmäiset sellaiset, tämän itäisen tai aasialaisen (siis EI läntiseen sivistykseen kuuluvan) maan demokratiakehityksestä kohti oikeaa kansalaisyhteiskuntaa ovat jääneet kauaksi toteutumisestaan. Demokratiakehitys on niin sanotusti ryssitty pahan kerran.

Venäjä ei ole oikea demokratia eikä se ole sen enempää oikeusvaltiokaan. Kansalaisia, kansalaisjärjestöjä ja politiikkaa hallitaan pelolla. Putin on itsevaltias, jonka hallussa on suurin osa tiedotusvälineistä, oikeuslaitos ja valtion turvallisuuskoneisto. Hallitusta ja maan johtoa kritisoiville yksilöille, lehdille ja TV-kanaville käy huonosti. Moni on päässyt myös hengestään. Kehitys kohti ’lujaa järjestystä’ on ollut kielteinen. Ei tarvitse olla vähäisimmässäkään määrin russofobiasta kärsivä tai epäjärjestykseen haikaileva todetakseen, että meno nyky-Venäjällä ei ole mitenkään hyväksyttävissä. Ryssitty mikä ryssitty.

Sääli, että näin on. Kyllähän äiti-Venäjä on tuottanut hienoja kirjailijoita, runoilijoita, säveltäjiä, taidemaalareita, balettitanssijoita, tiedemiehiä ja monien alojen kulttuurihenkilöitä. Olen itsekin kohdannut muutaman hyvin laajasti sivistyneen intelligentsian edustajan. Ihailtavia yksilöitä, parhaimmillaan laajasti sivistyneitä, oikeita eurooppalaisia. Ongelmana on, että tämä ihmisjoukko ei tunnu johtavan tai hallitsevan Venäjän mielipiteenmuodostusta. Neuvostoliiton hajoamista seurannutta epäjärjestyksen aikaa pelkäävät laajat kansankerrokset vannovat voimakkaan johtajan ja järjestyksen nimiin ollen valmiita uhraamaan demokratian periaatteet ja ne oikeudet, jotka he saivat diktatuurin kaaduttua. Tämän päivän Venäjä on Putinin diktatuuri, jonka muodollisena kuorrutuksena on duuma ja vaalit. Taloudellisesti luonnonvaroiltaan rikas Venäjä on kehitysmaa, jonka talous on suoraan riippuvainen raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnoista. Se ei ole missään suhteessa, ei edes sotilaallisesti, verrattavissa maailman ainoaan supervaltaan, Pohjoisamerikan Yhdysvaltoihin. Viimeksimainitun haastaminen tietyillä alueilla, kuten aivan viime aikoina Syyriassa, voi häikäilemättömällä pelillä onnistua, mutta on kokonaisuudessaan naurettava yritys, merkitykseltään laskevan suurvallan (tai entisen supervallan) epätoivon merkki. Toki meidän suomalaisten kannalta presidentti Paasikivi oli pysyvästi oikeassa todetessaan, että Suomeen nähden Venäjä on aina riittävän voimakas.

Eräs venäläinen vaikuttaja totesi venäläisten aina olleen kateellisia suomalaisille, mutta silti tienneen suomalaisten pelkäävän heitä (ilmeisesti tietyllä mielihyvällä). Tämä suurvaltaylpeyden sairaus on juuri se valitettavin piirre naapurimaamme ja sen kansalaisten sielunmaisemassa. Toki on syytäkin olla ylpeä ja terveellä tavalla itsetietoinen synnyinmaan mistä tahansa hatunnoston arvoisesta suorituksesta kulttuurin, teknologian, talouden tai yhteiskunnallisen kehityksen allalla. Olisi kovin tyhmää kiistää venäläisten saavutuksia kahden ensinmainitun osalta, mutta yhtä selvää on, että rintaan lyömiseen ei ole aihetta kahden jälkimmäisen osalta, alueilla, jotka on moneen kertaan ryssitty. Useimmilla mittareilla arvioituna raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnoista riippuvainen Venäjä on kehitysmaa, jolla ikävä kyllä sattuu olemaan hallussaan ydinase.

Tosiasiassa maailman ainoa todellinen supervalta on Amerikan Yhdysvallat (valitettavasti), johon verrattuna kansantaloudeltaan Espanjan kokoinen Venäjän Federaatio on kaikissa suhteissa (paitsi ydinasearsenaaliltaan) alimittainen. Toki supervalta-USA, jonka päätöksentekijät ovat olleet jo yli puoli vuosisataa oman sotilasteollisen kompleksinsa panttivankeina, ei ole sekään suuremman ihailun arvoinen. Elokuvien ja televisiosarjojen antama kuva jenkkilästä ei edes eksoottisena rikollisuuden kuvauksena välitä realistista tuntumaa tavallisen elämän arkeen usein rasistisessa luokkayhteiskunnassa, jonka amerikkalaisin ominaisuus on ’unelma’, The American Dream. Lännen nuoret miehet ovat viimeisen sadan vuoden ajan saaneet lukemattomissa sodissa uhrata henkensä tai terveytensä suurimmaksi osaksi väärien ulkopoliittisten valintojen seurauksena.

Mutta takaisin ryssiin. Ajatelkaa nyt, jos venäläiset oppisivat oikeasti ihailemaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota, joka kaikkine vikoineenkin on kehityksessään vuosikymmeniä venäläistä yhteiskuntaa edellä. Mikä tai kuka saisi venäläiset innostumaan yhteiskunnallisesta insinööritaidosta uusien mannertenvälisten ohjusten ja ydinsukellusveneiden sijasta? Kuvitelkaa, mitä siitä voisi syntyä resursseiltaan niin rikkaan valtion kohdalla! Miten hienoa olisikaan niin venäläisille itselleen kuin muullekin maailmalle (kaikista lähinaapureista puhumattakaan), jos he onnistuisivat jättämään ryssimisen pitkän ja surullisen perinteen taakseen ja valjastaisivat kaiken lahjakkuutensa sekä voimavaransa Venäjän vapauttamiseen, ison maan todelliseen kehittämiseen kohti demokraattista kansalaisyhteiskuntaa.

Tähän unelmaan on vielä kovin pitkä matka, mutta olisi hienoa nähdä sellainen päivä. Sen kyllä venäläisetkin ansaitsisivat. Ja silloin meidän suomalaistenkin ryssittely voitaisiin tulkita aidoksi ihailuksi tai kehuksi.